Oppiiko flippaamalla paremmin?
”Joudun luopumaan flippaamisesta, koska oppimistulokset ovat sillä niin huonoja”, kommentoi minulle eräs opettaja viime viikolla. Eilen minulta puolestaan pyydettiin kommenttia yliopiston pakollisten kielten käänteistämisestä. Se kun on niin kovin erilainen aine matematiikkaan verrattuna. Niin on. Sen olen karvaasti itse kokenut.
Viime vuosituhannen lopulla silloinen poikaystäväni, nykyinen mieheni, tuli viikonlopuksi opiskelijakämpilleni Jyväskylään. Mukanaan hänellä oli tuomisia: englanninkielinen satukirja ja punaviinipullo. Taisi siinä mennä toinenkin pullollinen ennen kuin uskaltauduin satuja ääneen lukemaan.
”Miten sulla voi olla noin surkea englanti?” Johtui kielipään puutteesta. Niin minulle oli lapsesta asti uskoteltu. Kun omaan kyvyttömyyteensä oikein uskoo, ei opiskelu yksinkertaisesti tuota tulosta vaikka sitä kuinka harrastaisi. Tein töitä valtavasti, mutta valitettavasti väärin kielen oppimisen kannalta. Olin kehitellyt selviytymismallin, joka toimi vuodesta ja kurssista toiseen, mutta samalla esti kielen todellisen oppimisen. Tuolla mallilla suoritin myös yliopiston pakolliset kielten opinnot 90-luvun lopulla.
Miten oli mahdollista, että onnistuin kahlaamaan koko peruskoulun ja lukion läpi ilman, että yksikään kielten opettaja pysähtyi kohdalleni ihmettelemään, mistä on oikein kyse? Miten tuolla tytöllä on kaikki muut aineet kiitettäviä ja molemmat pakolliset kielet vitosia? Yhdelläkään opettajalla ei ollut aikaa kohdata minua yksilönä ja nähdä muuria, jonka olin välillemme rakentanut. Olin kaikki kielten tunnit pelosta kankea toivoen etten joutuisi sanomaan mitään. En joutunut. Olin huomaamaton.
Lyhyen matematiikan kolmannen kurssin alussa, joka oli ensimmäinen flippamani, keroin oppilaille omista englannin oppimisen ongelmistani. Tunnin jälkeen eräs poika tuli luokseni ja sanoi: ”En opi mitään, vaikka kuinka yritän”. Edessäni seisoi nuorukainen, jota tuskin tunsin. Hän oli onnistunut olemaan liki 40 oppilaan joukossa huomaamaton. Minä taas olin onnistunut olemaan opettaja, joka ei ollut yhtään parempi kuin omat englannin ja ruotsin opettajani aikoinaan. Olin antanut pojalle edellisestä kurssikokeesta 4½ ja arvosanaksi hylätyn. Nyt katsoin vanhaa koetta tarkemmin. Olihan siellä ajatusta, mutta nuorukainen ei yksinkertaisesti osannut kirjoittaa matematiikkaa. Sanoin: ”Sovitaanko niin, että otat ysiluokan kirjani ja kopioit sieltä kaikki esimerkkitehtävät vihkoosi? Sinun ei tarvitse laskea tehtäviä, mutta mietit, miksi ne on kirjoitettu, niin kuin on kirjoitettu. Ole tarkkana erityisesti yhtäsuuruusmerkin kanssa. Palautat tehtävät minulle ja muutan arvosanan vitoseksi.” Poika katsoi ihmeissään ja sanoi, että saanko sillä geometriasta hyväksytyn. Totesin, että olihan tuossa kirjassa yksi osio kokonaan geometriaa. Urakan jälkeen pojalla oli melkein joka tunti jotain kysyttävää. Seuraavasta kurssikokeesta tuli arvosanaksi 7+. Itse asiassa tuon kurssin tyypillisin arvosana oli kymppi, joka oli harvinaista herkkua lyhyen matematiikan ryhmässä tavallisessa lukiossa. Minulla oli niin hyvä olo, että tuntui jo suorastaan luvattomalta. Itse asiassa niin luvattomalta, että ryhdyin tekemään väitöstutkimusta selvittääkseni, oliko tuo tunne oikeutettua vai ei.
Kun opettaja flippaa, oli aine mikä tahansa, hän tulee oppilasta puolitiehen vastaan, pysähtyy, kuuntelee ja opettaa. Kommentti, ”Joudun luopumaan flippaamisesta, koska oppimistulokset ovat sillä niin huonoja”, pakottaa minut kysymään, että mihin sinä flippaamisella oikein pyrit? Itse pyrin ensisijaisesti olemaan aidosti läsnä, rakentamaan kaikkien oppilaiden matemaattista identiteettiä sekä huomaamaan oppimisen esteitä ja puuttumaan niihin. Toisaalta pyrin matemaattisesti taitavien oppilaiden haastamiseen heidän omalla tasollaan. Vaikka käänteisessä oppimisessa ei ole kyse videoista, suosittelen erityisesti uusille opettajille, että tekisitte niitä ehkäpä jopa enemmän itsenne kuin oppilaiden takia. Ei riitä, että itse osaa, vaan on osattava myös opettaa. Jos teet videoita, ei sinun tarvitse edes luopua opettajajohtoisesta opettamisesta. Lisäarvoa oppimiselle tuo, että halukkaat voivat katsoa opetuksesi useampaan otteeseen. Sinulle puolestaan jää aikaa olla niin paljon enemmän kuin vain ”opettaja”.
Kirjoittaessani opetushallitukselle artikkelia matemaattisesta monilukutaidosta suorastaan kadehdin kuinka paljon pidemmällä nykyiset kielten opettajat ovat meitä matemaatikkoja. Kielten opetuksessa on aikoja sitten luovuttu ajatuksesta, että aktiivisen kielitaidon voisi saavuttaa opettajan täydellisiä mallivastauksia kopioimalla. Mitä heterogeenisemmasta oppilasporukasta on kyse, sitä selvemmin tulee mielestäni erotella eri taitotasot, mitkä kuhunkin arvosanaan vaaditaan. Heikoilla on hyvin rajoittunut kyky korjata taitavampien oppilaiden tuotoksia, mutta voivat oppia paljon saadessaan nähdä muiden oppilaiden vertaisarviointia. Pitäisikö kielten opiskelussa ylipäätään hyödyntää enemmän oppilaan omaa sanottavaa ja nähdä kielen oppiminen sivutuotteena? Tuntuisiko ruotsin oppiminen mielekkäämmältä, jos ei tarvitsisi pelkkää ruotsia opiskella? Itse olen suorittanut ”vanhoilla päivilläni” yliopistolla muutamia tohtoriopiskelijoille tarkoitettuja englannin kursseja. Nämä ovat olleet ylivoimaisesti parempia kursseja oman oppimiseni kannalta kuin yksikään syventäviin- tai tohtoriopintoihin liittynyt kasvatustieteen kurssi. Kielikursseilla olen saanut työskennellä oman sanottavani, väitöstyöni, parissa ja tunnelma on ollut luonnostaan hyvin flippaava.
Viime kesänä pidin Hampurissa ensimmäisen ison konferenssiesitykseni englanniksi. Muutama päivä sitten olin puolestaan Tanskassa virittelemässä yhteistyötä flippaamisesta islantilaisten, tanskalaisten ja virolaisten kanssa. Aikamoinen saavutus ihmiseltä, joka ei voi oppia englantia huonon kielipään vuoksi.
